Sekavaa

Päässä risteilee aivan sekavia ajatuksia. Välillä rauhallisemmin ja välillä levottomammin. Muistan ystävääni joka hetki..Ystävääni joka on sairaalassa siis. Vaikka tekisin mitä tahansa, takaraivossa jäytää ikävä. Ikävä on todella suuri. Oli minulla aikaisemminkin ikävä, koska viime näkemästä on aikaa, mutta nyt ikävä on todella kova. Nyt sitä huomaa miten sitä aina on muka niin kiireinen ettei ehdi tavata. Tai muuten vain saamaton. Näin ei saisi olla. Nyt olen saanut rankan opetuksen siitä...Onneksi en kuitenkaan sitä rankinta.

Joinakin hetkinä muistelen meidän yhteistä taivalta..Meidän Tallinnan reissuja, meidän linnanmäen toilailuja, yökyläilyjä...Paljon on koettu ja jaettu. Niin iloja kuin suruja. Ollaan yhdessä koettu hienoja asioita..ja myös vaikeita. Ja tällähetkellä on sanomattakin selvää että on menossa se vaikea-aika. Mutta ainakin minusta tuntuu että tämä toi meitä taas lähemmäksi toisiamme. Viimeisen vuoden ajan olemme molemmat olleet tahollamme aika kiireisiä ja keskittyneet enempi ehkä muihin asioihin kuin ystävyyssuhteisiin. Näin ainakin minulla. Koska neljännen lapsen jälkeen rakas harrastukseni - puhelimessa puhuminen- on käynyt lähes mahdottomaksi, olen aikalailla eristäytynyt tavallani. En ole "kyläluuta"-tyyppiä..ja nyt kun ei tule kenenkään kanssa pahemmin soiteltua,kontaktit on enimmikseen facebookissa. Kuulostaa todella säälittävältä, mutta elämäntilanteeseeni juuri sopivaa. Näin koen itse. Ystäväni taas on enempi soittelijatyyppiä...joten omista "muutoksistani" johtuen yhteydenpito on vähentynyt. Mutta sehän ei tarkoita sitä etteikö hän (tai ne muut joiden kanssa vähemmän kontakteeraan nykyään) olisi mielessäni usein.
Jokatapauksessa nyt on järkättävä niitä rakoja soitella. Vaikka väkisin.

Eipä tässäkään kirjoittelussa ollut päätä eikä häntää..ei edes keskivartaloa, kunhan näpyttelen. On vain niin kummallinen olo.